sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Refrigerator-effect

Huoh. Koin tänään taas "jääkaappi-ilmiön" kun etsin kiinnostavia blogeja luettavaksi tai edes selailtavaksi.

Uskoisin että useammat teistä tietävät mitä tarkoitan kyseisellä ilmiöllä, mutta avaan sitä nyt varmuuden vuoksi: Syvällä alitajunnassani tiedän että kun käyn jääkaapilla viiden minuutin välein niin ei sinne vain yksinkertaisesti ole ilmestynyt uutta syötävää. Silti siellä tulee rampattua toivoen ihmettä. 

Sama tuli siis nähtyä tänään kun etsin (hölmönä) luetuimpia ja suosituimpia blogeja. Tiesin että vastaan tulee kaikella todennäköisyydellä kymmeniä, ellei satoja, muotiblogeja joissa jauhetaan samaa vanhaa sontaa: "Black friday teemanen black weekend oli oiva hetki uusia vaatekaappini sisältöä...", "Ostin tänään kauan etsimäni neuleen...", "Päätin lähestyvän talven merkeissä kokeilla uutta talvivaate kokoonpanoani jonka ostin viime viikolla...", "Takkini on Calvin Kleinin, huivini Laura Asheyltä ja laukkuni Guccin uutta syysmallistoa..." jne. (En tiedä tarkkoja muotimaailman termejä joten suotta anteeksi tekstini sujumattomuuden). Minun on vain yksinkertaisesti vaikea ymmärtää miksi ihmeessä suosituimpia ovat persoonattoman porvarisävytteiset vaatehelvettiblogit. Mikä siinä on hienoa lukea toisten materiaaliin tuhlaamista rahoista ja siitä kuinka vaatehuone on aivan täynnä, mutta jotenkin on aina vain pakko ostaa lisää koska "vaatteita ja asusteita ei voi koskaan olla liikaa!". 

Aina näissä tilanteissa koen että on erittäin tärkeää näyttää ympärilläni oleville ihmisille että raha ei ole tärkeintä. Melkein kaikki omat vaatteeni ovat saatuja tai "kierrätettyjä", enkä ole melkein ikinä kuullut keltään kuinka vaatteeni eivät sovi minulle tai mitään muuta vastaavaa. Toisaalta se voi johtua siitä että ihmiset ovat kohteliaita, mutta niinkin on hyvä. Jokaikinen meikki tai meikkausväline joka minulta löytyy on halvin mahdollinen tai sellainen jota käytän niin pitkään että useat olisivat ostaneet jo kaksi uutta sillä välillä. En koe olevani yhtään parempi ihminen kuin muut, koska toimin näin osakseen siksi että minulla ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa mitään kallista tai uutta, mutta iso-osa minusta on kuitenkin sitä mieltä että maailmassa on niin paljon turhaa materiaalia ja että parempi on kierrättää jo olemassa olevasta sitä mitä pystyy, ja luoda oma tyylinsä sillä.
Se tuntuu minusta melkein surulliselta että suurimpia ja suosituimpia tämän hetken aiheita ovat: rahaa pitää löytyä, kaiken pitää olla uusinta uutta ja parasta laatuaan.


Tähän loppuun en osaa sanoo muuta kuin että... 
Äh, taidanpa mennä jääkaapille.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Natural eyes



En ole koskaan ollut suuri fani omalle luonnolliselle silmien värilleni. Tuskin kovin monikaan on, yleensä aina halutaan sitä mitä ei ole. Olen kyllä tavannut myös jokusen ihmisen joka on erittäin tyytyväinen omiin silmiinsä ja se on mahtavaa. 
Henkilökohtaisesti koen että siniset, harmaat, vihreät silmät (tai pahinta niiden kaikkien sekoitus) jää kovin lattean näköiseksi. Vähän niinkuin silmät katoaisivat kasvoihin. Tämän kyseisen värisiin silmiin ei oikein uskalla kokeilla erilaisia värejä tai eyelinereita, koska ei ole varma pystyykö oma silmienväri "kantamaan" silmämeikin tuoman painon. 

He jotka ovat minua tai kuviani nähneet ovat varmasti saaneet jo hyvän käsityksen omasta meikkaus skaalastani: laidasta laitaan.
Olen kokenut että ruskeat silmät ottavat parhaiten vastaan kaiken mitä ikinä haluankaan kokeilla, tummanruskeat varsinkin. Niihin on helppo luoda kontrastia toisin kuin vaaleampiin silmiin. Tietenkään tämäkään asia ei ole joko tai. On paljon eri sävysiä sinisiä, vihreitä ja harmaita silmiä joita itse voin ajatella kauniina ja sellaisina joihin "vain taivas on rajana".

Päätin kuitenkin tuossa ennen hiusteni värjäystä liilaksi kokeilla ottaa ihan järjestelmäkameralla IG kuvien sijaan jonkinlaista settiä millaisilta silmäni oikeasti näyttävät astetta värikkäämmällä meikillä silmieni oman värin rinnalla.



En inhoa sitä miltä värikkäämmätkin meikit näyttävät luomillani, mutta kyllä ruskeat piilolinssit (ruskeat silmät) vievät voiton omistani 2-0. 

\o/ Suokaa anteeksi rehottavat kulmakarvani.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sickness

Omat läheiseni tietävät minusta paljon enemmän kuin mitä "julkikuvani" antaa ymmärtää. Pidän erittäin mieluusti omat "haavani" piilossa yleisöltä ja olen periaatteessa vasta viimeisen 2 vuoden aikana laskenut ystäviäni ja muita läheisiä enemmän muurieni sisäpuolelle.
Joskus minusta kuitenkin tuntuu siltä että ihan kuin esittäisin teille kaikille jotain mitä minä en ole, mutta pohjimmiltani olen sitä mieltä että asioista ei tarvitse kertoa eikä niitä tarvitse avata ellei koe sitä tarpeelliseksi. Jokaisen henkilön fyysiset tuntemukset, ajatukset, tunteet ovat heidän oma asiansa ja kaikista eniten oma "taistelunsa". Itsetutkiskelua.

Minun ei tarvitse kokea huonoa omatuntoa siitä että kirjoitan julkisesti, mutta en niinsanotusti vie sitä loppuun asti päästämällä jokaista lukijaa yksityiselämääni sisälle. Jos joku kokee sen ristiriitaiseksi, vääräksi, tekopyhäksi...niin se on heidän oma asiansa painia niiden tunteiden kanssa joita se tuottaa. Voin esimerkiksi tällä postauksella tuoda omaa ajatusmaailmaani enemmän esille ja oikeuttaa omia tapojani toimia blogini kanssa ja sillä tavalla helpottaa myös muiden negatiivisia ajatuksia ja tuntemuksia, mutta lopputulos on kaikkien omissa käsissä.

Aiheesta eteenpäin, muiden mietteet toisten itsetunnoista. 
Usein koetaan että jos et meikkaa; olet sinut itsesi kanssa, ja jos meikkaat paljon; sinulla on huono itsetunto. Erittäin mustavalkoinen tapa ajatella eikö vain? Olen huomannut melko selkeää linjautumista ja korrelaatiota ulkonäöllä ja itsetunnolla joillakin henkilöillä lähipiirissäni mutta se ei ole tuo.


Nämä asiat mitä sanon eivät ole fakta, ne ovat käsityksiä, ymmärryksiä, lopputuloksia pitkille keskusteluille, vuosien tuntemisen kautta tulleita huomioita.
Useasti henkilöt jotka ovat niinkuin minä (näkyviä ulkonäöllisesti) eivät hae huomiota tai koe paikkaavansa huonoa itsetuntoa. Se on yleensä heidän oma mieleinen harrastus, ilmaista itseään esimerkiksi juurikin meikin kautta.

Heidän puolesta jotka yrittävät meikkaamisella olla osa tiettyä porukkaa aka massaa en voi sanoa mitään, koska omassa ystävä-tai sukulaispiirissäni ei ole heitä. He saavat puhua omasta puolestaan.
Kuitenkin, kolikon toinen puoli: henkilöt jotka ovat melko tavallisen-tallaajan näköisiä, ovat oman näkökantani mukaan kaikista eniten eksyksissä oman itsensä kanssa. He yrittävät useasti saada hyväksyntää muilta olemalla "omia itsejään", mutta samalla eivät oikeasti tiedä keitä ovat. Iso motivaatio on muuttaa itseään sellaiseksi jotka muut hyväksyvät. He vaikuttavat olevan ihmisiä joilla on mustavalkoiset mielipiteet muista ja kokevat itse olevansa sinut itsensä kanssa, mutta samalla juoksevat viikonloput baareissa ja luovat järkyttävän suuria tuttavapiirejä halutessaan hyväksyntää omalle ajatusmaailmalleen, tyylilleen, luonteelleen, arvoilleen ja aatteilleen. Tämä ei edelleenkään ole absoluuttinen totuus. Lähipiirini koostuu hyppysellisestä koko ihmismäärästä.

Sen voin ennenkaikkea ilmaista, että meikkaamisellani, hiustenlaitollani tai tyylilläni ei ole mitääl tekemistä esimerkiksi huonon itsetunnon tai psyykkisen vointini kanssa. Laittaudun koska koen sen yhtenä "taidemuotona". Minä en mene esimerkiksi kauppaan tai töihin ilman meikkiä/vähillä meikeillä siksi että olisin niin tyytyväinen omaan luonnolliseen ulkonäkööni, enkä meikkaa värikkäästi ja suureleisesti siksi etten sietäisi itseäni. Jokaisella ihmisellä on omat motiivinsa näyttää siltä miltä näyttää joten en menisi loppupeleissä analysoimaan ketään tietyn asian takia. Jokaisella tulee mieleen ensivaikutelmia kadulla kävelevistä ihmisistä, mutta päästäkää niistä irti. Ne eivät luultavasti pidä paikkaansa. Minun motiivini laittautua ei ole itseviha, eikä itserakkaus. Vaan into pystyä vaikuttamaan ja luomaan "asioita" parin materiaalin avulla. Kun alkaa kunnolla miettimään, sehän on oikeasti melko ihmeellistä, eikö vain?


Asiasta kukkaruukkuun. Syy miksi loin blogini oli se että pääsin yli pelostani tehdä juurikin se eli aloittaa julkinen kirjoittaminen. En tehnyt sitä tavoitellakseni nettijulkisuutta, en pitääkseni tietynlaista päiväkirjaa, en saadakseni hyväksyntää itseltäni saati sitten muilta. Tein sen siksi että tämä on yksi askel monien joukossa minun henkilökohtaista paranemista varten.

Tästä huolimatta, koen usein suurta syyllisyyttä siitä että päivitän blogiani niin harvoin. "Eikä, kaikki inhoavat minua", "Olen niin laiska, miksi edes aloitin tämän blogin", "Mitähän muut minusta ajattelevät, ajattelevat varmasti että olen saamaton" jne... Mutta yritän kuitenkin pitää sen pääidean käsillä; blogini on askel pois mukavuusalueeltani, se on auttava askel tulevaisuuttani varten. Toistelen sitä tarvittaessa itselleni niinkuin koko tämän päivityksen kirjoittamisen ajan. Blogi ei ole motiivi tulevan ammatin varalle tai mitään vastaavaa. Vain askel kohti omaa sisäistä voimaani hallita sitä kaikkein vaikeinta eli omaa mieltäni: omaa itseäni.


(Ps. Anteeksi kirjoitusvirheet )